Erilaisuus ja sen hyväksyminen ovat rikkaus. Mutta kuka oikeastaan on niin sanotusti erilainen, kuka on oikeutettu nostamaan itsensä jalustalle kategorioimaan erilaiset tavallisista, tekemään tasa-arvosta vitsin?
Historiamme aikana vammaiset ja mielenterveyspotilaat on haluttu hiljentää ja piilottaa heidät heitä ”paremmalta” kansaltaan. Laitostamisen voisi nykypäivänä nähdä vähän samana asiana. Kauas ei olla päästy näiden ryhmien aseman parantamisessa, aina on helppoa leikata heiltä, keiden ääni ei ehkä kuulu.
Vuoden 2015 eduskuntavaalien ”jytky” oli omiaan nostamaan maahanmuuttokriittisyyden ja vihapuheen uudelle tasolle. Se antoi potkua fasismin ja kansallissosialismin aatteiden uudelle nousulle. Rasismi on arkipäiväistynyt. Siitä on tullut osa päätöksentekoa. Yhä useampi joutuu pelkäämään itsensä tai läheistensä turvallisuuden puolesta, vaikka olisivat alun perin itse joutuneet turvallisuusuhkien vuoksi pakoon lähtemään. Nyt heistä itsestään on tarkoituksellisesti haluttu muodostaa uhka joillekin. Vaikka esimerkiksi oikeasti Jimi Karttusen tapauksessa ainoa syyllinen oli ”puhdasoppinut” pölvästi.
Uskonnon varjolla epätasa-arvon edistäminen on joidenkin mielestä oikeutettua. Ihmisyys ja rakkaus unohdetaan, koska näin on opetettu toimimaan ja tätä opetusta halutaan noudattaa kaiken hyvän kustannuksella. Ei ajatellakaan ihmistä tuntevana olentona, eikä annetakaan lupaa rakastaa lähimmäistään.
On vaarallista luokitella ihmiset yhteiskuntakelpoisiksi- ja kelvottomiksi. On perin merkillistä, että paikallinen kansanedustaja, jonka pitäisi edustaa siis kansaamme (luit oikein kansaamme), kehtaa julkisesti erotella ihmiset sen mukaan, ketkä ovat hänen mielestään oikeutettuja poliittiseen päätöksentekoon ja ketkä eivät. Keitä heidän sitten tulisi edustaa?
Olisiko omakohtainen kokemus oman lapsen sairaudesta, pakolaisen kokemasta kauhusta tai syrjityn asemasta ainoa tie ymmärrykseen ja välittämiseen? Vai ajaako oman edun tavoittelu ja idiotismi ohi kaiken muun? Vuonna 2015 voimaan tullut yhdenvertaisuuslaki asettaa vaateet ihmisten yhdenvertaiselle kohtelulle, mutta aika näyttää, tuleeko laista ikinä kaikkia velvoittavaa.
Rasismin kanssa ei kenenkään ole pakko neuvotella. Tasa-arvolla ei käydä kauppaa; sitä joko on tai sitä ei ole, tinkaamisen varaa siinä ei ole.
Marko Puittinen (vihr.), Kotka
Kirjoitus on julkaistu Kymen Sanomissa 4.3.2017