24. lokakuuta juhlistettiin YK-päivää. Päivän aikana näin useita aiheesta tehtyjä julkaisuja, joiden myötä aloin miettimään omaa, hieman ristiriitaista suhtautumistani YK:hon.
YK:n perustehtävänä on edistää kansainvälistä rauhaa, turvallisuutta, oikeudenmukaisuutta sekä ihmisoikeuksia. Nämä ovat tavoitteita, joita kannatan täysin. Kyseessä on kunnianhimoinen projekti, jota meidän kaikkien pitäisi tukea. Kysymys kuuluu, kuinka hyvin YK on tässä tehtävässä onnistunut?
Vastataan kysymykseen esimerkillä: vähän aikaa sitten Suomi valittiin YK:n ihmisoikeusneuvoston jäseneksi. Tiivistettynä, neuvoston tehtävänä on edistää ihmisoikeuksia vertaisarvioinnin keinoin: maat siis valvovat toinen toisiaan ja antavat ehdotuksia ihmisoikeustilanteen parantamiseksi. Ihan hieno idea, kunnes muistat, että kirjoitushetkellä neuvoston jäseninä ovat muun muassa Kiina ja Venäjä.
Samaan aikaan on syytä muistuttaa, että ihmisoikeusneuvosto aloitti toimintansa vuonna 2006, ja sen tehtävänä oli korvata sitä edeltänyt Ihmisoikeuskomissio. Yksi merkittävä syy komission lakkauttamiselle oli se, että jäseniksi oli päässyt maita, joiden ihmisoikeustilanne on hieman kyseenalainen. Ja nyt Kiina ja Venäjä ovat jäseninä elimessä, jonka tehtävänä oli korjata tämä ongelma.
Vaikka sinänsä tuen YK:ta ja sen tavoitteita, on syytä myöntää tosiasiat: YK:n mahdollisuudet valvoa sen periaatteiden noudattamista ovat rajalliset, ja silloinkin kun keinoja on, ne käytännössä aina kaatuvat valtablokkien välisiin kiistoihin.
Tilanteeseen pitäisi saada muutos, mutta en rehellisesti tiedä, kuinka siihen päästäisiin.
Eero Kivistö
Kirjoitus on julkaistu Kymen Sanomissa 27.10.2021